SIMAA JA MUNKKEJA

Blogi on ollut lähes kuukauden hiljaa. Aikaa ja voimia ei ole yksinkertaisesti riittänyt blogille. Typy on nukkunut huonosti ja miehen aloittaessa kesäkauden työt, on tullut taas aika totutella uudenlaiseen arkeen. Lisäksi palasin tiistaina lähes viikon mittaiselta Saksan matkalta lasten kanssa. Ei, en ole lopettamassa bloggaamista, välillä on vain pakko ottaa hieman etäisyyttä ja kuunnella itseään. Aina ei vaan jaksa. 

Tänään matkan jälkeinen väsymys jo hieman helpottaa Typyn nukuttua melko hyvin viime yönä. Niinpä päätimme Pojun kanssa leipoa munkkeja vapuksi. Menemme aattona ystävien luokse kylään ja lupasin viedä munkkeja mukanamme. Toki kaupasta ostetut olisivat kelvanneet yhtälailla, mutta nyt oli jotenkin sopiva leivontafiilis. Minua hieman jännitti, nimittäin tämä oli elämäni ensimmäinen kerta munkkien paistossa. Hämärästi muistan lapsuudestani äidin "munkinpaistokikat" ja kun vielä opiskelin Kinuskikissan munkinvalmistusohjeet, uskoin onnistuvani ainakin välttävästi. 

Lopputulos: En onnistunut polttamaan taloamme ja  palovammoiltakin vältyttiin. Munkeista tuli herkullisia. Onkohan niitä enää huomenna jäljellä kyläänviemisiksi:D?!


Anoppi toi käydessään pullollisen tekemäänsä simaa, joten nyt on eväät kohdillaan vapun viettoon:P.

Hauskaa vappua!



Voit seurata blogiani Facebookissa ja Bloglovinissa.
Lisäksi löydät minut myös Instagramista, Pinterestistä, Twitteristä ja at{minesta}.

SYNNYTYSKERTOMUS PUOLEN VUODEN TAKAA

Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen lähes puoli vuotta sitten synnytyksen ollessa vielä aivan tuoreessa muistissa. Jostain syystä en ole saanut postausta julkaisukelpoiseksi ja postauksen muokkaaminen on vain jäänyt ja jäänyt. Kyllä kai synnytyskertomuksen voi postata vielä puolivuotta itse tapahtuman jälkeen? Kaikki ei ole ehkä niin tuoreena muistissa, mutta itse tapahtuma ei menetä arvoaan, ikinä. 

Olin kärvistellyt jo 12 päivää yli lasketunajan ja koitti yliaikaiskontrollin aika Jorvissa. Anoppini oli saapunut edeltävänä päivänä visiitille ja lääkäri kehoitti minua kieltämään anoppia lähtemästä seuraavaksi yöksi kotiin, sillä jotain saattaisi alkaa tapahtua. Sen verran kovakouraisesti lääkäri irrotteli kalvoja sisätutkimusta tehdessään, että supistukset alkoivat ilmoitella itsestään melko pian lääkärissäkäynnin jälkeen, mutta päivän aikana ei tapahtunut sen kummempia. Supistukset tulivat ja menivät hyvin epäsäännöllisesti. 

Lopulta koitti nukkumaanmenoaika ja aavistelin, että ei tässä enää mitään nukuta. Siirryin suosiolla sängystä alakerran sohvalle ja kello kolmen maissa soitteli Jorviin ilmoittaakseni olevani ilmeisesti tulossa synnyttämään. Hoitaja puhelimessa kehoitti minua ottamaan Parasetamolia ja lepäämään supistusten tullessa keskimäärin seitsemän minuutin välein. MIKÄ VITSI! No otinhan minä toki sen Parasetamolin, mutta ihan sama vaikka en olisi ottanutkaan. Viestittelin siskoni kanssa supistusten välit ja lopulta kellon lyödessä 05.09 totesin siskolleni herättäväni miehen ja lähteväni synnyttämään. Ja onneksi lähdettiin. Pääsin vielä joten kuten omin avuin autoon. 10 minuutin automatkalla ehdin muistaakseni saamaan pari supistusta niiden ollen melkoisen rajuja ja kun vielä asentoa rajoitti hanttimiehenpuolen tilanahtaus (siis miksi en mennyt takapenkille?) ei automatkaa voi kehua kovinkaan miellyttäväksi. 



Jorvissa nojailin päälläni ilmoittautumistiskiin kuin umpihumalassa puolitiedottomana baaritiskiin ja sain vaivoin kaivettua neuvolakortin esiin. Kun meitä kehoitettiin istumaan odottamaan ajattelin, että "mitä helvettiä täällä vielä odotellaan minähän synnytän, SIIS SYNNYTÄN?!" Lopulta meidät ohjattiin huoneeseen, joka ei ollutkaan odotuksistani huolimatta synnytyssali, vaan tutkimushuone, jossa pääsin jouduin vielä käyrille. Ja se vasta olikin sanoinkuvaamattoman horroria, maata paikoillaan johdoilla kiinnitettynä laitteeseen ja tajuta, että supistukset vain tihenevät huutoni saattelemana eikä kivunlievityksestä ollut siinä vaiheessa vielä tietoakaan. Lopulta joskus miljoonan tunnin (miehen mukaan kahden tunnin päästä. Tiedä sitten.) kuluttua hoitaja totesi "kyllä sinä tänään synnytät" kohdunsuun ollessa neljä senttiä auki. No minulla ei ollut ollut asiasta pienintä epäilystäkään. 



Niinpä pääsin viimein vaihtamaan vaatteet ja siirtymään synnytyssaliin, jossa minua odotti ilokaasu valmiiksi ladattuna. Vähiin jäi ilokaasun hengittely, kun kivut kovenivat niin nopealla tahdilla, että enää pystyin vain huutamaan maskiin ja hakkaamaan punaista hälytysnappia toivoen, että olisin jossakin muualla kuin näissä kivuissa. Ei auttanut kissanpentujen tai minkään muunkaan kivan asian miettiminen, vaan jotain lääkettä oli saatava NYT HETI. Miten pitkältä saattaakaan tuntua aika siitä, kun kätilö kertoo pyytävänsä anestesialääkärin paikalle ja valmistelevansa niin, että voin saada spinaalipuudutuksen, siihen että se piikki on ujutettu selkäytimeen. Voin kertoa, että se tuntui ikuisuudelta. Koska synnytys oli tässä vaiheessa edennyt nopeasti, oli spinaalipuudute parempi vaihtoehto sen vaikuttaessa nopeammin kuin epiduraalipuudute. Ja ah sitä autuutta, kun puudute oli selkäytimessäni ja kivun tunne kadonnut. Sillä hetkellä minun ei tehnyt mieli muuta kuin vajota uneen, mielellään useammaksi päiväksi.

Tilanteen tasaannuttua kipujeni kadotessa mies päätti lähteä kotiin syömään sairaalan kanttiinin ollessa kiinni. Hänelle ei tainnut tulla mieleenkään, että tositoimet saattaisivat olla juurikin käsillä, kun muistissa oli kuuden vuoden takainen puolen vuorokauden sairaalassa odottelu ennen kuin esikoisemme saapui maailmaan.



Minä torkahdin pieneksi hetkeksi kunnes kätilö tuli tiedustelemaan tunsinko mahdollisesti paineen tunnetta. En oikein ymmärtänyt kysymystä ja kuulostelin tuntemuksiani. Ei tuntunut yhtään mitään. Kunnes lopulta jotain outoa alkoi tuntua, eli spinaalipuudutuksen vaikutus alkoi häipyä. Kätilö totesi vauvan sykkeen laskevan ja synnytystä oli edistettävä entisestään oksitosiinilla. Tässä vaiheessa kätilö toi minulle puhelimeni ja kehoitti hälyttämään mieheni paikalle, sillä vauva syntyisi pian. Mies kysyi "Ai miksi?" pyytäessäni häntä tulemaan pian takaisin. Totesin, että "No jos haluat nähdä tämän syntyvä!" 

Kohdun suu oli täysin auki ja minua pyydettiin vaihtamaan asentoani kyljelleni ja ponnistamaan vaikken tuntisikaan ponnistamisen tarvetta. Vauvan sydän äänet laskivat tässäkin asennossa entisestään ja tajusin, että tässä alkoi olla selkeästi kiire saada vauva ulos. Sain jossakin vaiheessa pudendaalipuudutteen (, eli kohdunkaulan puudutteen), mies tuli paikalle muutamassa minuutissa ja minä jo harjoittelin tehokkaasti ponnistelua. Kun oltiin tosi toimissa Tuntui, ettei ponnistukseni johtaneet mihinkään muuta kuin jälleen kerran häntäluuni katkeamiseen ja minun rääkäisyyn "ei vittu, se meni taas poikki!" Uskoni loppui ja huusin tuskissani kätilöjä auttamaan minua. Paikalle oli hälytetty lääkäri ja välineet episiotomiaa varten oli valmiina. Olen varma, että lääkäri ja kätilöt olisivat läpsineet minua avokämmenellä pitkin poskia, jos se olisi suotavaa, sillä niin hysteerinen olin. Lopulta joillakin ihmeellisillä eläimellisillä viimeisillä voimillani sain puserrettua vauvan ulos itsestäni kello 9.45. Ponnistusvaihe kesti 10 minuuttia, mutta tämäkin tuntui ennemminkin ikuisuudelta. Ensimmäiset itkun sekaiset sanani olivat "miksei se itke?" Ja kyllähän se itki, maailman kauneinta itkua. Pieni rakas pikkusisko ja tyttäremme oli viimein syntynyt meidän 6-vuotishääpäivämme syyskuisena aamuna. 





Voit seurata blogiani Facebookissa ja Bloglovinissa.
Lisäksi löydät minut myös Instagramista, Pinterestistä, Twitteristä ja at{minesta}.