ENPÄS MEINANNUTKAAN JAKSAA



Eilen aamu alkoi ajatuksella ei saakeli, nyt en kyllä jaksa. Tiedossa oli, että mies on lähdössä puolilta päivin kuntosalille ja kolmelta alkaisi formulat. Entäs mun lenkki YKSIN ilman yhtään lasta? Pojun ulkoilutus? Lounas? Typyn päiväunet? Riidan ainekset olivat valmiina. Tiedättekö sen tunteen, kun ajatuksia ei enää saa jäsenneltyä mitenkään, Vaikka kuinka yrittää? Itku nousee väkisin kurkkuun ja lopulta purkautuu vuolaina kyynelinä poskille. Vietimme lauantaina Typyn ristiäisiä ja juhlien jälkeinen stressi ja väsymys alkoi purkautua. Juhlastressin lisäksi perhettämme kohtasi suuri suru torstaina isoisäni nukuttua pois. Olin juuri kehuskellut ystävälleni, miten pääni oli pysynyt hyvin kasassa juhlia järjestäessäni. No eipä sitten pysynytkään enää.

Äitini jäi onneksi vielä ristiäisten jälkeen yöksi ja auttamaan siivoamisessa, mikä oli mieletön helpotus.  Myös ajattelukykyni lakattua hän tarjosi apunsa, vaikka oli jo tekemässä lähtöä kotiin. Äiti patisti minut lenkille kokoamaan ajatuksiani ja jäi vahtimaan Typyn päiväunia sekä leikkimään Pojun kanssa. Näin sain tehdä lenkkini, kun oli vielä valoisaa ja mies sai olla rauhassa salilla sekä katsoa formulansa. Mitä sitä taas olisikaan tehnyt ilman äitiä ja äidin apua?!
Taisin olla melkein kuin uusi ihminen palattuani lenkiltä. 

Tänään on vielä väsymys hieman painanut ja käytinkin Typyn päiväunet hyödyksi, Pojun katsoessa lastenohjelmia, torkkumalla sohvalla. 





Palaan ristiäisiin kunhan ehdin.

1 kommentti

  1. Voi kyllä! Muistuipa mieleen oma sinnittely ja yhtäkkiä ei vaan jaksakaan. Välillä olisi tehnyt mieli vaan yksin itkeä. Kun ei edes voinut itkeä ihan tosta noin vaan, olisihan lapset sitä ihmetelleet.. Onneksi se meni ohi - suuri tekijä on varmasti se että kehtaa myöntää olevansa väsy ja pyytää apua että saa edes hetken olla yksin..

    VastaaPoista